"Tell me lies, tell me sweet little lies"

  En pidä siitä, että minulle valehdellaan päin naamaa. Totuuden kertominen kasvotusten vähentäisi kyyneleitä ta nautitun alkoholin määrää, vaikka kyllähän se kirpaisisi. Vaikka olenkin mitätön ihminen ilman ammattia tai työpaikkaa, en ole niin tyhmä ettenkö tajuaisi vihjailuja tai epätosia selittelyjä. Minusta sellainen ei kuulu aikuisen ihmisen käytökseen. Tiedän, mikä olen, koska tunnen itseni. Olen laiska enkä jaksa pitää kotiani tiptop  -kunnossa. Minulla on aika pieniä lapsia, jotka eivät osaa istua paikoillaan kuin pyhäkoululaiset  (eikä heidän tarvitsekaan, koska he ovat LAPSIA). Mutta ihminen minäkin olen, tunteineni ja mielipiteineni. Ja tällainen kun olen, saan näköjään myös olla yksin.

  Joulu tulee. Olen aina rakastanut joulua. Tunnelmaa, ajatuksia, hankintoja, ruokia. Kaikkea. Lapsuus ja kotijoulut tulevat väkisinkin mieleen. Voi, kuinka kivaa olisi antaa samanlaisia tunnelmia omille lapsillekin! Mutta ei. Puoliso vihaa joulua. En vielä ole saanut selville, miksi. Yhteisiin jouluhimme liittyy paljon ikäviä muistoja. Niin ikäviä, ettei esikoisemme aio tulla kotonaan käymään tänä jouluna. Ihmettelen eikö hänellä ole edes pikkusisaruksiaan (tai äitiään) ikävä. Tuo antaa joululleni surun vivahteen.
  Jouluun sekoittuu ihanaa odotusta ja pelkoa. Nyt mies on ollut kireänä jo kauan. Olen saanut arvostelua osakseni. Laiska, tyhmä ämmä, joka ei hoida kotia. Sellainen minä siippani mielestä olen. Olen saanut käskyn muuttaa pois miehen ollessa töissä ja antaa Nesteen luottokortin pois. Vessassakäyntini takia meillä jää laskut maksamatta (!!). Varmaan tuleva Mayojen maailmanloppukin kääntyy vielä siipan puheissa minun syykseni.
  Voi, kuinka ihanaa olisi saada rohkeutta lähteä. Häipyä ja jättää ilkeydet taakseen. Elää sellaista elämää kuin haluaa ja viettää joulua vaikka joka päivä. Syödä, mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Nukkua, kun nukuttaa ja touhuta, kun haluaa. Mutta olen nössö ja pysyn täällä kuuntelemassa solvauksia. Kenellekään ei voi kertoa, koska sitten ovat nettipoliisi ja lastensuojeluviranomaiset perässä. Ja minä kun en toivoisi muuta kuin kuuntelijaa. Ystävää, tukijaa, kenties auttajaakin.
  Kaikesta huolimatta toivon itselleni ja perheelleni ihanaa joulua. Huomenna menen ruokaostoksille ja saan laittaa kinkun suolaveteen. Ostan viimeiset joululahjat. Viimeinen rutistus: joulunisu, piparit, tortut ja siivous. Sitten saa joulu tulla. Aatonaattona menen esikoisen ja poikaystävänsä kanssa äidillä käymään. Aion halata lasta ja mummua pitkään. Rakastan heitä. kuten myös seitsemää muuta lastani ja lemmikkejämme. Minulla on oikeus rakastaa ja näyttää se myös.

Kevät

  Elän vuoden ihaninta aikaa. Ei ole vielä kesä ja kevät on vahvana läsnä. Hiirenkorvat, voikukat, ruoho - aah. Tämä kevät on erilainen, sillä saan laittaa elämäni ensimmäisiä oman lapsen lakkijaisia. Kieltämättä olen hieman leuhka: että tällaisesta mitättömyydestä on syntynyt ylioppilas. Rahapula varjostaa juhlien laittamista, mutta teen parhaani. Minun lapseni saa juhlansa, vaikka isä rahahanat sulkikin.
  Yritän estää mieltäni mustumasta. Kun vaan osaisin sulkea korvani ilkeiltä sanoilta. Olenhan minä niihin tottunut. Mutta ikinä ne eivät mene ohitseni satuttamatta. Alituinen väsymykseni lisää pahaa oloani. Onneksi aikaiset aamuherätykset loppuvat pian ja toivon mukaan saan elää haluamallani tavalla. Rahattomana, mutta oman mielen mukaan.

Miksi ei?

  Miksei elämä voi aina olla tällaista? Mies lähti aamupäivääl isojen tyttöjen kanssa Ouluun ostoksille. Sain olla viiden pienimmän kanssa kotona. Hilluin yöpaidassa puoli yhteen. Siivosin ja laitoin pienen kanssa nukkumaan. Ruoka syötiin vasta 17.45 eikä kukaan valittanut.  Sain ottaa päivätorkut ihan rauhassa. Kukaan ei kopeloinut, valittanut tai katsonut isolla tv:tä. Puhelinkaan ei ihme kyllä soinut. Kerrankin saatoin sanoa olleeni siivouspäivänä onnellinen.
  Nyt on ilta, kello on 23.21. Olen elämäni kunnossa. Niin kuin ennen vanhaan. Voisin tehdä vaikka mitä. Aloitin kirjoittamaan kirjettä käsin, varmasti olisin saanut sen valmiiksi, jos pikkuakka ei olisi tarvinnut kynääni. Ei kai liene minun syyni, että olen iltaihminen??? Iltaisin olen energisimmilläni (jos siis olen saanut nukkua tarpeeksi), mutta yhteiskunta ei ymmärrä sitä. Eikä aviomies.

Tasapaksua

  Elämäni on viime aikoina ollut melko tasapaksua. Mitään mainittavaa ei ole tapahtunut. Uudessa saunassa saunotaan ja kaivinkone kaivaa lämpökeskuksen pohjaa. Miehellä on puuhaa. Minullakin olisi, mutta laiskuus vaivaa. Sain toki luettua yhden kirjan. Edistystä sekin. Pitkän aikaa olen hakenut kirjastosta kasan kirjoja ja vienyt ne parin viikon kuluttua lukemattomina takaisin. Lehtiä luen mielelläni. Siivoojat olivat vieneet mukanaan ostamani lukemiston. Harmittaa. En ollut saanut tavattua sitä loppuun vielä. Olivat siistijät vissiin kyllästyneet meillä joka paikassa ajelehtiviin lehtikasoihin. No,siinä menivät pesien sytyttämiseen tarkoitetut sanomalehdetkin. Enää ei tule meille Kalevaa, Maaseutusta tai Hesaria. Pelkän paikallislehden varassa eivät pesät syty. Onneksi esikoiselle tulee Kaleva, sieltä  saa kaivattua paperia.
  Onneksi on nuo pienet. Heistä vanhimman kanssa kaipaamme lemmenlomalle. HopLopissa olisi kiva kesällä käydä. Mutta siihen tarvittaan jotain kahisevaa ja kilisevää ja sitä minulta uupuu aina. Toivoa sopii, että valitukseni keskimmäisen pikkuisen vammaisrahasta menee läpi ja saan takautuvana Kelalta jokusen satasen. Ne laitan lomarahastoon ja vien pahnan pohjimmaiset kesällä jonnekin hauskaa pitämään.

Pääkaupungissa

  Lomanen Helsinkiin on nyt tehty. Lentokoneessa oli jännittävää ja koko pää tuntui menevän lukkoon. Mutta silti haluan lisää sitä kyytiä. Nythän osaan matkustaa yksinkin.
  Hotellimme oli Hilton Strand, neljän tähden todella hieno hotelli. Ulkomaan kielet vain soljuivat korviini. Asuin Kirstin ja Pirjon kanssa, mutta koko ajan ramppasimme Linnen ja Mirjan huoneessa. Huoneessamme oli myös kylpyamme, jota piti tietysti kokeilla. Sieltä poispääsy oli hankalaa, joten ihan heti en taida lessussa lillua.
  Julkkissaldo jäi heikoksi. Heti Helsinki-Vantaalla näimme Talen isän Tuomon. Sitten törmäsimme Sari Siikanderiin UIT:n toimistolla. Tiina Lymi käveli Kampissa vastaan ja Outi Alanen Stockmannilla.
  Kävin treffeillä serkkuni kanssa. Olipa ihanaa tavata! Viimeksi näimme kesällä 1985. Lähtöpäivänä kävimme myös kyläilemässä Vantaalla Riston veljen ja hänen puolisonsa luona. Mukavia, sosiaalisia ihmisiä molemmat ja asunto aivan ihana.
  Tahdon pääkaupunkiin uudelleen kesällä. Pitäisi vain rikastua. Mutta kukaan ei estä köyhää haaveilemasta.

Odotusta

  Huomenna pääsen lentokoneeseen, tilulilulei... Odotukset ovat suuret, kassikin (tyttäreltä lainattu) pakattu. Herätys yöllä kello 2.30, noutaja tulee 3.15. Ilma näyttäisi olevan ok, ainakin täällä. Ainoastaan rahatilanne ketuttaa, talous on huonossa jamassa. Inhottavaa kerjätä (turhaan) käteistä puolisolta, mutta kun ei aina haluaisi olla pa:na reissussa.
  Väsyttää. Mies herätti ennen seitsemää, vaikka olisi nukuttanut. Itse laittoi sitten uudelleen unille kahdeksan maissa. Minähän en uudelleen unta enää saanut. Ilkeyttä tuokin. Pitäisi yrittää torkahtaa nyt illalla, mutta se voi olla vaikeaa. Yöunillehan en aikaisemmin pääse, siitä pitää tämä sirkus huolen.
  Mutta matkatunnelmat ovat korkealla, kaikesta huolimatta. Ihanaa päästä tästä remontista pariksi päiväksi eroon.